Kun kouluakäymättömyys koskettaa neurokirjon lasta
Kouluakäymättömyyttä ei voi ratkaista, jos neurokirjon lapsen näkymätöntä kuormitusta ei tunnisteta
Suomessa käydään tärkeää, ajankohtaista keskustelua lasten lisääntyvistä koulupoissaoloista. Liian usein keskustelussa kuitenkin keskitytään vain siihen, miten lapsi saadaan takaisin kouluun, sen sijaan että kysyttäisiin, miksi hän ei pysty menemään sinne.
Erityisesti neurokirjon lapsen kohdalla tilanne taustalla vaikuttaa useita vielä heikommin tunnistettuja tekijöitä, eikä kouluakäymättömyyttä voida ratkaista, mikäli lapsen näkymätöntä kuormitusta ei ymmärretä.
Olisi tärkeää pysähtyä yhdessä perheen sekä muiden lapsen ympärillä olevien toimijoiden kanssa rakentamaan yhteistä ymmärrystä tilanteesta, pohtimaan todellisia juurisyitä poissaolojen taustalla, sekä keskustelemaan siitä, mitkä voisivat olla ne keinot, joilla lapsen kuormitusta saataisiin laskemaan. Liian usein perhe kohtaa kuitenkin tilanteen, jossa lapsen poissaolojen lisäännyttyä katseet kääntyvät hyvin vahvasti kotiin.
”Mihin aikaan lapsi menee nukkumaan, kuinka paljon on ruutuaikaa, eikö vanhemmat osaa pitää kuria ja/tai ohjata ja kasvattaa lasta ja saa tätä kouluun?”
Tämä on erityisen valitettavaa tilanteissa, joissa lapsen neurokirjosta on vasta epäily. Pahimmillaan perhe saa ohjeita, jotka vahingoittavat lapsen tilannetta entisestään.
Kun lasta pyritään sovittamaan väkisin neuronormatiivisiin odotuksiin, voivat seuraukset olla vakavia. Ohjeet pitää kiinni vaatimuksista, lisätä seuraamuksia, tiukentaa rutiineja ja kehotus yrittää enemmän ei lisääkään lapsen toimintakykyä, vaan johtaa syvempään kuormitukseen ja toimintakyvyn laskuun. Lisäksi se myös lisää konfliktiin johtavia tilanteita.
Kouluakäymättömyyteen järjestelmä tarjoaa ensimmäiseksi vahvemmaksi työkaluksi usein lastensuojelua. Lastensuojelu voi olla joissakin tilanteissa toimiva tuki perheelle, mutta vain jos siellä on riittävän syvällinen neurokirjon osaaminen. Näin ei läheskään aina ole. Tässä kohtaa on ratkaisevan tärkeää ymmärtää neurokirjon piirteitä ja niiden vaikutusta mm. toimintakykyyn ja kuormitusherkkyyteen sekä koko perheen kokemukseen.
Neurokirjon lapsella usein suurimpia kuormitukseen ja uupumukseen johtavia tekijöitä ovat osittain tai kokonaan koulun puutteelliset tukitoimet, sekä vääristyneet asenteet. Näitä lastensuojelu ei pysty poistamaan eikä sillä myöskään ole toimivaltaa kouluarjessa. Siksi kouluakäymättömyyttä ei voida ratkaista vain siirtämällä vastuuta toimijalta toiselle.
Kun lapsi ei pysty käymään koulua, myös vanhemman elämä pysähtyy.
Kansainvälinen tutkimus kertoo, että oman lapsen pitkittyneet koulupoissaolot ja koulupudokkuus kuuluvat vanhempien kaikkein kuormittavimpiin elämäntilanteisiin. Kyse ei ole vain arjen hankaluuksista, vaan kriisistä, joka voi horjuttaa koko perheen turvallisuuden tunnetta.
Erityisesti neurokirjon lasten ja nuorten perheissä tilannetta vaikeuttaa se, että kuormitus, uupumus tai toimintakyvyn romahtaminen saatetaan tulkita motivaation puutteeksi, kasvatukselliseksi ongelmaksi tai vanhemman epäonnistumiseksi. Samalla jää usein ymmärtämättä, että se voi olla seurausta kuukausien tai jopa vuosien sinnittelystä jaksamisen äärirajoilla ja lapsen viimeinen keino kertoa, ettei hän enää jaksa. Vanhempi voi joutua puolustamaan omaa lastaan samaan aikaan, kun hän itse yrittää selviytyä päivästä toiseen.
Pahimmillaan perhe kohtaa epäilyä, syyllistämistä tai painostusta tilanteessa, jossa se tarvitsisi ennen kaikkea ymmärrystä, yhteistyötä ja turvallisia aikuisia rinnalleen. Jos vanhempaa painostetaan saamaan äärimilleen uupumut lapsi kouluun esimerkiksi lastensuojelullisten seurausten pelossa ilman, että lapsen kuormituksen syitä aidosti ymmärretään, seuraukset voivat traumatisoida syvästi sekä lasta että koko perhettä.
Pitkittynyt jatkuva hälytystila ei kuormita vain lasta, vaan myös vanhempaa. Yhä useampi vanhempi kertoo saavansa itsekin traumaoireita, kun arki rakentuu jatkuvan huolen, epävarmuuden, ristiriitojen ja selviytymisen ympärille.
Kyse ei ole vain yksittäisten perheiden hyvinvoinnista. Kyseessä on ilmiö, joka ulottuu koskettamaan yhä useamman perheen arkea ja sen seuraukset ovat lopulta yhteiskunnallisia.
Kun vanhempi joutuu jäämään pois työstä, vähentämään työaikaansa tai uupuu vuosia kestävän kuormituksen seurauksena, vaikutukset ulottuvat laajalle. Ne näkyvät työkyvyssä, sairauspoissaoloina, toimeentulon heikkenemisenä, parisuhteiden kuormittumisena, sisarusten hyvinvoinnissa sekä kasvavana palvelujen tarpeena. Samalla menetämme osaamista sekä työpanosta.
Siksi myös vanhemman tukeminen ei ole vain inhimillinen teko, vaan yhteiskunnallisesti viisas investointi.
Kirjoitamme tätä neurokirjon maailmaan syventyneinä rinnallakulkijoina ja ammattilaisina, jotka ovat jo vuosien ajan kohdanneet perheitä näiden tilanteiden keskellä. Tarinat vaihtelevat, mutta yksi kokemus toistuu hämmästyttävän usein: kaikkein raskainta on vanhempien kokemus siitä, ettei perheen todellisuutta ole nähty oikein tai uskottu jo aiemmin ja että kaiken keskelle on jätetty yksin.
Jokainen ammattilainen voi omalla kohtaamisellaan joko lisätä tai keventää tätä kuormaa.
Yksikin ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, uskoo vanhempaa ja pyrkii syvempään ymmärrykseen, voi olla koko perheen toipumisen käännekohta.
Kun autamme vanhempaa jaksamaan, autamme samalla myös lasta.
Kirjoittajat,
Riikka Paatola ja Riikka Seppälä
